Toukokuun 9. päivänä kuluvaa vuotta saavuin aamuvarhaisella John F. Kennedyn lentokentän lähtöselvitykseen New Yorkissa. ”Menet Detroitin kautta Kalamazoohon, outoa, miksi kukaan sinne menee?” ihmetteli vastaanottovirkailija. ”Hei, tämäkin rouva menee Kalamazoohon,” kailotti viereinen vastaanottovirkailija. ”Miksi ihmeessä kaikki menevät tänään Kalamazoohon?” päivittelivät virkailijat kovaäänisesti.
Tervetuloa Amerikkaan.
JFK:n kenttävirkailijat eivät tietenkään voineet tietää, että olin yksi niistä parista tuhannesta kuolevaisesta, jotka pyrkivät tuona päivänä eri reittejä yhteen maailman suurimmista historiantutkijoiden tapaamisesta.
Medieval Institute at Western Michigan Universityn järjestämä kansainvälinen keskiajan tutkimuksen konferenssi pidettiin Kalamazoossa ensi kerran 1962. Aluksi konferenssi oli biennaali, vuodesta 1970 alkaen jokavuotinen, joten 2018 kyseessä oli 53. kerta.
Tapahtuma on perinteisesti järjestetty keväisin, tällä kertaa 10.–13. toukokuuta. Järjestäjien oman ilmoituksen mukaan konferenssilla on vuosittain yli 3000 kävijää, ja aina luotettava Wikipedia mainostaa sen olevan suurin alallaan. Törmäsin yhtä aikaa lähtöselvitykseen sattuneeseen italialaiseen Dante-tutkijaan useamman kerran konferenssin kuluessa, joten meillä oli tuuria.
Aiempi tietämykseni konferenssista rajautui hajanaisiin kuulopuheisiin, eivätkä arviot olleet yksinomaan ylistäviä. Esimerkiksi akateemisen societaksen ulkopuolisten osallistujien ja harrastajahistorioitsijoiden suuri määrä on takavuosina koettu jonkinlaiseksi haittatekijäksi, ja kampuksen majoitustiloista oli kierrellyt monenlaisia huhuja. Toisaalta monet arvostetut tutkimusjärjestöt ja -verkostot organisoivat tapahtumassa sessioita ja keynote-puhujat ovat usein alojensa huippuja, joten ennakko-odotukseni olivat sanalla sanoen ristiriitaiset.
Yhteiseriö kruunasi majoitusaskeesin
Ensivaikutelma oli kotoisa ja sujuva. Keskisen Michiganin luonto ja ilmasto muistuttavat läheisesti pohjoismaita (kyseessä lienee osavaltio jossa suomalaissiirtolaisten osuus väestöstä oli suurin), eivätkä maisemat muutamia eksoottisia puulajikkeita lukuun ottamatta juuri eronneet Jyväskylän keväästä. Myös Kalamazoon kaupunki jyhkeine ja koruttomine betonikuutiotaloineen ja hieman huolimattomine sivukatuineen tarjosi monesta sisäsuomalaisesta kaupungista tutun kouvolalaisen näkymän. Mainittakoon että kaupungissa valmistettiin maailmankuuluja Gibson-kitaroita 70-luvulle saakka, mutta nyttemmin panimo- ja tislaamoteollisuus muodostavat merkittävimmät teollisuusalat, ja työttömyysaste on siedettävät 4,9 prosenttia.
Järjestelyt osoittautuivat alusta alkaen varsin sujuviksi. Jokaista saapuvaa lentoa odotti muutama linja-auto, jotka kiidättivät vieraat saman tien majapaikkoihinsa. Kampus sijaitsi muutamien mailien päässä keskustasta, ja monille niistä jotka majoittuivat kampuksella, jäi bussimatka ainoaksi välähdykseksi itse kaupungista.
Rekisteröinti sujui nopeasti ja avain huoneeseen järjestyi hetkessä. Tähän ilonaiheet tyssäsivät hetkeksi, sillä majoitustilat kampuksen vanhimmassa asuntolassa osoittautuivat maineensa mukaisiksi. Huone oli ilmastoimaton ja tuulettamaton (puhumattakaan kunnolla avattavasta ikkunasta), muovin ja tiilen verhoama askeettinen, tunkkainen koppero, jonka ulkoasu lemusi 70-lukua epämiellyttävimmillään. Kylpyhuone oli yhteinen naapurihuoneen kanssa, ja eriöön johti ovi molemmista huoneista, joten koskaan ei voinut tietää, milloin huonenaapuri sattuisi porhaltamaan asioilleen – ovia kun ei tietenkään voinut lukita sisältä. Seinänaapuri oli onneksi maltillinen klosetinkäyttäjä, ja vaivaannuttavilta yhteentörmäyksiltä vältyttiin, mutta joka tapauksessa päätin vakaasti, että seuraavalla kerralla majoitun uudemman puolen asuntolaan.
Yliopistoalueen valtavat mittasuhteet valkenivat ensimmäisen vuorokauden kuluessa. Kampus on levittäytynyt usean neliökilometrin alueelle, jonka keskeltä löytyy metsiköitä ja varsin kohtuullisen kokoinen järvi. Konferenssitapahtumat olivat jopa parin kilometrin päässä toisistaan, joten eri rakennusten väliä sukkuloivat bussit olivat tarpeen varsinkin monilukuisille eläkeikäisille osallistujille.
Ruokailut oli keskitetty järven rantamille melko hiljattain avattuun uudisrakennukseen. Tarjonta oli runsasta ja monipuolista, joskin varsin amerikkalaisella tavalla: hiilihydraatteja ja kovia rasvoja ei juuri säästelty, ja suun sai makeaksi monella keinolla, mutta sitrushedelmien, omenoiden tai marjojen löytäjä sai siunata onneaan. Ehkäpä jonkinlaisena vastapainona kampuksen monet (varsin lakoniset) kuntosalit ja muut harrastetilat olivat vapaasti vieraiden käytettävissä. Tässä suhteessa Kalamazoo tosin häviää Leedsille, missä on tarjolla uimahalli ja sauna.
Mirabilia
Kalamazoon International Congress on Medieval Studies on leimallisesti amerikkalainen ja angloamerikkalainen konferenssi. Se on pitkään ollut pohjoisamerikkalaisten keskiajantutkijoiden vuotuinen kohtaamispaikka, joka imee kohtalaisesti osallistujia myös latinalaisesta Amerikasta ja Brittein saarilta muiden vieraiden ollessa yksittäistapauksia. Englannin kielen ylivalta on musertavampaa kuin missään muualla.
Demografinen tausta näkyy aihevalikoimassa: anglosaksinen ja kelttiläinen historia ovat vahvasti edustettuina sessioiden tematiikassa. Toisaalta myös muotivirtaukset heijastuvat ohjelmaan. Sessiotarjonnassa näkyy esimerkiksi Sormusten herra -elokuvien kasvattaman sukupolven varttuminen tohtorikoulutusikään: Tolkien-sessioita järjestetään huomattavasti enemmän kuin vielä kymmenisen vuotta sitten, ja toisaalta etenkin medievalismiin liittyviin aiheisiin kytkeytyy usein queer-tutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen näkökulmia. Uudisraivaajaksi konferenssia ei silti voi sanoa, sillä osanottajakunnan keski-ikä vaikutti suhteellisen korkealta, ja suurin osa sessioista keskittyi perinteiseen historiantutkimukseen.
Jokaisen massakonferenssin ongelma on runsaudenpula. Satakunta rinnakkaissessiota tarjoaa aitoa valinnanvapautta eikä abstrakteihin tutustumiseen jää aikaa, joten satunnaiseen sessioon eksynyt on osin kohtalon armoilla. Luovimista onneksi helpottaa se, että merkittävä osa sessioista on angloamerikkalaisen maailman tutkimusorganisaatioiden ja -verkostojen järjestämiä. Yleinen tapa on, että yksi organisaatio kutsuu koolle ja moderoi viidestä kymmeneen sessiota, joita pidetään usean päivän aikana samoissa tiloissa. Konferenssi toimii myös kohtaamispaikkana, missä monet hajallaan toimivat järjestöt pitävät kokouksiaan. Nämä taustaorganisaatiot toimivat eräänlaisena laadun takeena ja luovat sessiojatkumoille temaattista selkärankaa.
Vietin runsaasti aikaa Societas magica -yhdistyksen sessioissa. Kyseessä on pohjoisamerikkalainen keskiaikaisen ja varhaismodernin esoterismin ja okkultismin tutkimuksen verkosto, jonka parissa edelleen vaikuttavat Richard Kieckhefer ja Claire Fanger tulivat 1980- ja 1990-luvuilla tunnetuiksi keskiajan oppineen magian tutkimuksen uudistumisen airuina. Tutkimusala on vielä verraten tuore, ja se keskittyy yhä enimmäkseen perustutkimukseen ja lähdeaineiston editointiin. Tämä näkyi esityksissä: aiheet käsittelivät esimerkiksi Almandal-teoksen eri versioiden editointiprosessia ja Picatrixin, keskiajan laajimman magian manuaalin, latinankielisen version englannintamisprosessia. Myös kelttiläisen magian lähdeaineisto oli esitelmissä vahvasti läsnä.
Societas magica -verkoston sessioiden monet puhujat olivat alojensa keskeisiä tutkijoita (esimerkiksi monia Warburg-instituutin kasvatteja oli saapunut paikalle) ja laatu oli kautta linjan korkea. Etukäteen varoiteltuun harrastelijoiden puuhasteluun törmäsin vain lyhyesti oman esitykseni jälkeen. Olin puhunut muutamien kuvatalismaanien rituaalista valmistamista käsittelevien lähteiden tekstihistoriasta. Session päätyttyä puheilleni hiiviskeli hauras ja kumarainen vanha herra, joka tiedusteli hyvin kohteliaasti voisiko hän puhutella minua. Ääni väristen hän kertoi tehneensä vuosien saatossa lukuisia talismaaneja, mutta yksikään ei ollut toiminut toivotulla tavalla. Missä oli vika? Oliko materiaali väärä, tekikö hän rituaalissa jotain väärää vai oliko vika ajoituksessa? Totesin neutraalisti keskiaikaisten lähteiden painottavan systemaattisesti sekä materiaalin että tarkan astronomisen ajoituksen tärkeyttä. Herrasmies kiitti ja poistui huojentuneen oloisena, minä puolestani jäin pohtimaan teinkö maailmalle palveluksen.
Taidehistoriaa ja digitaalisuutta
Ikonografia ja taiteen historia olivat toinen aihealue, jonka parissa ehdin viettää aikaa. Vaikutelma oli sama kuin magian tutkimuksen parissa: puhujat olivat akateemisia ammattilaisia ja esitysten taso pääsääntöisesti korkea. Sisällötkin olivat usein varsin kiinnostavia: oliko romaanisessa veistotaiteessa räpyläjalkaisena esiintynyt naishahmo mahdollisesti Shaaban kuningatar, Kaarle suuren äiti vain Klodvigin vaimo Klotilda, mitä tunnetusta katalonialaisesta Golden Haggadah -käsikirjoituksen tilaajasta päätellä sen kuvituksen ikonografisen ohjelman perusteella, ja niin edelleen. Haggadahin yhteydessä Marc M. Epstein teki kaikille oman elämänsä robert langdoneille tarpeellisen muistutuksen: vältä mystiikkaan, okkultismiin ja filosofiaan pohjautuvia tulkintoja aina kun voit, sillä useimmiten totuus on paljon yksinkertaisempi.
Digitaalisuus oli vahvasti esillä etenkin taidehistorian yhteydessä, mutta myös konferenssissa yleisemmin. Monet sessiot oli omistettu digitaalisten tietokantojen, hakukoneiden ja analyysimallien tutkimukselle tarjoamien mahdollisuuksien esittelyyn. Varsinkin taidehistoriassa ja käsikirjoitustutkimuksessa tietokannat hakutoimintoineen ovat yleistyneet ripeästi tällä vuosikymmenellä. Ehkä kiinnostavin uutuus oli archetype.ink-sivusto, joka tarjoaa haku- ja analyysivälineitä paleografian ja ikonografian tutkimukseen. Sivusto mahdollistaa esimerkiksi kuva-aineiston hakutoiminnot ikonografisten attribuuttien, kuten kädessä heiluvan miekan, avulla, mistä kehittynee aineiston laajentuessa merkittävä apuväline keskiajan taiteen tutkimukseen. Tulevaisuus näyttää, onnistutaanko visuaalisen aineiston tutkimukseen kehittämään yhtä sujuvia datanlouhinnan menetelmiä, joiden avulla tekstien välisiä yhteyksiä on viime vuosina tutkittu.
Satunnaisia havaintoja ja oheisohjelmaa
Tavallisia sessioita kierrellessä konferenssin valtava koko häviää. Päivän mittaan ihmismassa levittäytyy useisiin toisistaan kaukana oleviin rakennuksiin. Usein tiettyyn teemaan liittyvät sessiot on keskitetty tietyn rakennuksen yhteen siipeen, joihin oli kuhunkin järjestetty omat kahvi- ja viinitarjoilunsa. Näin tietyn alan tutkijat saattoivat viettää koko päivän omissa oloissaan, ja tunnelma muistutti enemmänkin pientä erityisalan konferenssia kuin massatapahtumaa.
Rakennuksista toisiin siirtymisen kynnystä korotti myös sää. Ilma pysyi viileänä ja sateisena, ja eräänä iltapäivänä saatiin nauttia kunnon ukkosmyrskystä. Jonkinlaista vastapainoa kylmyydelle tarjosi amerikkalaisten vuolas ja lämmin sosiaalisuus. Yhdysvaltojen ensikertalainen ja sarkastinen eurooppalainen sai hämmästellä vointia ystävällisesti tiedustelevia konferenssiavustajia ja sukkulabussin kuljettajaa, joka rupatteli koko matkan ajan taukoamatta ainoalle matkustajalleen. Aksentin perusteella hän arveli minua ruotsalaiseksi, joten läheltä liippasi.
Eikä suurta konferenssia ilman oheisohjelmaa. Perinteisiä viinivastaanottoja oli luonnollisesti ympäri kampusta alkuillasta auringonlaskuun, jos kohta olut näytti tekevän Kalamazoossa kauppansa huomattavasi viiniä paremmin. Hehtaarien laajuisilla markkina-alueilla oli kymmenien kirjakustantamojen ohella esillä kaikkea mahdollista esineistöä, johon keskiaikamessuilla voi törmätä. Tällä saralla Kalamazoo ei tunne kammoa huuhaata kohtaan, sillä miekkojen, varsijousien ja korujen ohella tarjolla oli esimerkiksi parantavia kiviä ja amuletteja, joista osan yhteys keskiaikaan vaikutti heiveröiseltä.
Myös osallistavaa oheistoimintaa on yhä enemmän tarjolla. Esimerkiksi astrolabi-workshopissa opetettiin sydänkeskiaikaisen astrolabin eurooppalaisen version perusperiaatteet ja jaettiin yleisölle pahviset versiot tästä varsin näppärästä astronomisesta mittavälineestä. Suomalaisvoimin vedetty kirkkolauluperformanssi taas veti runsaasti ekumeenista yleisöä tunnelmallisen yhteislauluvesperin pariin. Sen sijaan Leedsin konferenssista ja monilta messuilta tuttu keskiajan elävöittäminen puuttuu Kalamazoosta täysin. Narreja ja linnanneitoja ei käytävillä näkynyt turnajaisista puhumattakaan, eikä kukaan niitä näyttänyt varsinaisesti kaipaavankaan.
Sananen vielä niille, joille iltariennot ovat keskeinen osa konferensseilla viihtymistä. Kalamazoon viihdetarjonta huipentui luonnollisesti viimeisen illan tanssiaisiin. Puitteet olivat hämmentävät identtiset sen kuvan kanssa, jonka lukemattomat amerikkalaiset elokuvat ovat tarjonneet kimaltavassa juhlasalissa vietettävistä highschool-tanssiaisista. Ainakaan tänä vuonna tunnelma ei tosin kohonnut lähellekään Leedsin ”tanssiaisten” huurteisuutta – puhumattakaan siitä varsin bakkanttisesta hurmasta niinä aikoina, kun Leedsin katrilleja tanssittiin vanhan maaseutukampuksen valtavissa tiloissa. Kalamazoon iltamissa viihtyi puoliltaöin varovaisesti arvioiden noin kymmenesosa konferenssin osanottajista, ja keveydestään huolimatta tunnelma oli siisti ja varovainen.
Kaiken tämän jälkeen Kalamazoosta oli hyvä poistua kokemusta rikkaampana. Lentokenttäkyyditys toimi jälleen moitteettomasti ja ilmakyyti ampaisi Chicagon ja New Yorkin kautta takaisin Eurooppaan. Yksittäiskokemus ei tietenkään anna kovin kattavaa kuvaa laajan konferenssin kokonaisannista – laajemman käsityksen hankkiminen jää tulevien vuosien harteille – mutta sen perusteella voin todeta että:
- Tieteellinen anti on hyvä (lue: riittävän paljon riittävän hyviä sessioita)
- Järjestelyt toimivat
- Ilmapiiri on miellyttävä
Lisäksi Kalamazoo on erinomainen väylä tutustua amerikkalaisiin tutkijoihin ja tutkimusverkostoihin, joiden näkyvyys Euroopassa on heikko. Keskiajantutkimus on ennättänyt fragmentoitua kymmeniin ellei satoihin erikoisaloihin, ja matkailun voi edelleen sanoa avartavan, etenkin jos oman tutkimusaiheen toiminta on keskittynyt Yhdysvaltoihin. Voin suositella, ainakin kerran elämässä.
Lauri Ockenström
Ramus virens 