Tauti alkoi Kiinasta. Se levisi ensin eläinvälitteisesti ja jatkoi matkaansa kansainvälisen kaupan myötä Lähi-Itään, Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan. Taudin leviämisvauhti yllätti kaikki. Viranomaiset yrittivät jarruttaa epidemiaa jakamalla hygieniaohjeita, perustamalla puhtaanpitokomissioita ja rajoittamalla liikkumista. Ihmisiä ja tavaroita asetettiin karanteeniin. Ne pakenivat, joilla oli varaa. Vaihtelut kuolleisuudessa eri alueilla olivat suuret, mutta tauti runteli erityisesti Italiaa. Sairaspaikat täyttyivät, hoitajat ja lääkärit uupuivat ja sairastuivat itsekin. Lääkäreitä kritisoitiin osaamattomiksi. Syntipukkeja etsittiin etnisistä vähemmistöistä, ihmisten moraalittomasta käytöksestä, jopa homoseksuaaleista.
Kuulostaa kovin tutulta. Kuvaus ei kuitenkaan ole tällä hetkellä maailmalla jylläävästä koronaviruksesta, vaan 1300-luvun paiserutosta eli mustasta surmasta, joka tunnetaan yhtenä maailmanhistorian tuhoisimmista pandemioista. Halutessaan mustasta surmasta ja koronaviruksesta voi löytää runsaasti yhtäläisyyksiä, vaikka aikaa pandemioiden välissä on lähes 700 vuotta. Voiko ja kannattaako näitä pandemioita verrata?
Monet epidemioihin liittyvät biologiset, sosiaaliset, kulttuuriset, psykologiset ja taloudelliset piirteet ovat ainakin jossain määrin yleistettävissä. Tällöin kyse on usein suurista joukoista. Massoihin mahtuu kuitenkin aina variaatiota ja poikkeamia, jotka näkyvät, kun tarkastelee vaikkapa tiettyä ajallista tai paikallista kohdetta. Niin 1300-luvun rutto kuin tämänhetkinen koronavirus voivat näyttää hyvin erilaisilta, jos niitä tarkastelee Firenzestä, Milanosta, Wuhanista tai Paltamosta käsin. Firenze kärsi pahoin mustasta surmasta, Milano taas ei. Milano puolestaan on ollut koronan keskusalueita, Firenze vähemmän. Rutto lähti liikkeelle Hebeistä (tai suurten arojen alueelta jo 1200-luvulla), koronaepidemia Wuhanista, Paltamo on tähän saakka säästynyt molemmilta.
Variaatioita löytyy lisää, jos kohdistamme tarkastelun tiettyihin sosiaali- tai ikäryhmiin. On esimerkiksi selvää, että kaikkina aikoina taudit iskevät pahiten köyhiin. Rikkailla on varaa parempaan hygieniaan, lääkkeisiin, hoitoon, ja he asuvat väljemmin. Lisäksi ikäryhmistä koronavirus on toistaiseksi ollut ankarin vanhuksille, ja niin edelleen. Suoraviivaisten rinnastusten tekemisen sijaan ilmiöitä tulisikin tutkia niiden omassa kontekstissa. Yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien tarkastelu voi olla kiinnostavaa – eikä missään nimessä kiellettyä – mutta varsinainen vertailu on hankalaa, koska keskiaikaisia lähteitä on säilynyt vain satunnaisesti jos ollenkaan.
Ruttobakteeri: vanha ja laajalle levinnyt
Vertailua vaikeuttaa myös se, että tieteellinen tieto kertyy hitaasti. Esimerkiksi mustan surman aiheuttanut bakteeri Yersinia pestis löydettiin vasta 1800-luvun lopulla. 1950-luvulta lähtien on ollut tapana puhua kolmesta ruttopandemiasta: Justinianuksen rutto (500–700-luvut), musta surma (1300-luku ja uuden ajan alku) ja kolmas, nykyinen globaali rutto.
Kuitenkin vasta aivan viime aikoina näiden yhteinen biologinen aiheuttaja on vahvistettu Fylogenetiikan avulla (eli tutkimalla bakteerin evoluutiota) paleogeneettisesti. avulla on osoitettu, että sama taudinaiheuttaja on ollut olemassa jo myöhäisneoliittisena aikana. Arkeologit ja geenitutkijat ovat löytäneet keskiaikaisista haudoista samoja taudinaiheuttajien jäänteitä niin Etelä-Ranskasta kuin Ruotsistakin, mikä tukee käsitystä siitä, että kyseessä oli yksi ja sama tauti, ei useampi samanaikainen epidemia. Se levisi yllättävän nopeasti, erityisesti jos otetaan huomioon ihmisten oletetusti vähäisempi liikkuvuus. Nopeaa leviämistä tukevat myös aikalaisten säilyneet kuvaukset, jotka puolestaan ovat historioitsijoiden, filologien, kirjallisuudentutkijoiden ja muiden humanistien tutkimusalaa. Laaja kokonaiskuva onkin aina usean tieteenalan tulos, joka on karttunut varsin pitkän ajan kuluessa; kuva ei vieläkään ole täydellinen, eivätkä tutkijat ole kaikesta yksimielisiä, mutta se täsmentyy koko ajan.
Esimerkiksi ruton vaikutukset väestöön ovat monitieteisiä arvioita ajanjaksolta, jolloin väestörekisteriä ei ollut, eikä muitakaan yhtenäisiä lähdesarjoja ole säilynyt. Vakiintuneiden arvioiden mukaan 30–50 % väestöstä Euroopassa menehtyi vuosina 1346–1553, mikä tarkoittaisi noin 25 miljoonaa kuollutta. Todennäköisesti Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka kärsivät taudista suhteellisesti yhtä paljon. Hebein alueella Pekingin seudulla Kiinassa tauti tappoi vuoden 1331 epidemiassa jopa 90 % alueen väestöstä. Tiheästi asutussa, vauraassa Toscanassa mahdollisesti 70 % väestöstä menehtyi tai pakeni muualle. Nykyisen Etelä-Ranskan alueella väestömäärä tippui paikoin puoleen. Saksankielisellä alueella lähes 40 % asukkaista kuoli. Hieman yllättäen Norja kuului pahoin kärsineisiin alueisiin: jopa joka toisen norjalaisen on arvioitu menehtyneen pahimpina ruttovuosina 1348–1350. Tämä johtui runsaista meriyhteyksistä ja tiiviistä rannikkoasutuksesta. Sen sijaan Euroopan syrjäseudut, kuten osa Pyreneitä, keskinen Balkan ja Islanti säästyivät taudilta. Suomen osalta kirjallisia mainintoja tai sopivia luujäänteitä rutosta ei ole tiedossa, mitä on tulkittu siten, että epidemiaa ei todennäköisesti esiintynyt.
Vaikka nykymenetelmien ansiosta tiedon kertymistä koronapandemiasta ei luultavasti tarvitse odottaa 700 vuotta, on ymmärrettävä, että kaikkea ei saada paljastetuksi heti. Lisäksi on oiottava vääriä käsityksiä, jotka elävät sitkeästi omaa elämäänsä. Yksittäisinä, tunnettuina esimerkkeinä voi mainita esimerkiksi mustan surman seurauksina pidetyt ilmiöt, kuten runoudessa ja kirkkotaiteessa esiintyvä kuolemantanssiaihe ja flagellantit eli synnintuntoiset itseruoskijat, jotka kuitenkin tunnettiin jo pandemiaa ennen. Mustan surman aikaisten ruttolääkärien kuvauksena esitetään edelleen useimmiten kuva vuodelta 1656, vaikka itse ilmiö on parisataa vuotta vanhempi.
Toipuminen nopeaa
Varsinkin vanhemmissa ruttoesityksissä jäi kertomatta, että talouden rattaat saatiin paikoin pyörimään uudelleen hyvin nopeasti. Esimerkiksi Firenzessä palkkojen aallonpohja saavutettiin vuonna 1349, mutta jo seuraavan vuoden keskipalkka oli työvoimapulan vuoksi yli kolminkertaistunut tästä. Palkkataso pysyi pitkään ruttoa ja sitä edeltänyttä katojaksoa korkeampana tai vähintään samalla tasolla. On kuitenkin otettava huomioon, että Firenze oli villantuotantoineen ja pankkeineen eurooppalaisen talouden ja vaurauden keskuksia. Sen kauppahuoneet lainoittivat jopa Englannin kuningasta. Tästä syystä talouden toipuminen oli siellä nopeampaa kuin köyhemmillä seuduilla.
Kun aiemmin korostettiin lääketieteellisen osaamattomuuden ja huonon hygienian osuutta mustan surman tuhoisuudessa – mikä sopi virheellisiin käsityksiin takapajuisesta keskiajasta –ovat nykytutkijat nostaneet esiin erityisesti sosiaalisia syitä. On löydetty lähteitä, joiden mukaan kaupungeissa pyrittiin varautumaan kulkutauteihin jo paljon ennen mustan surman puhkeamista muun muassa parantamalla kaupunkien hygieniatasoa, rakentamalla infrastruktuuria (erityisesti vesihuoltoa sekä erilaisilla puhtaanapitomääräyksillä. Toimenpiteiden valvonta ei kuitenkaan toiminut. Etenkään ahtaasti asuvilla köyhillä ei ollut mahdollisuutta välttää kontaktia sairaiden kanssa, syödä terveellisesti (tai katovuosien aikana syödä ylipäätään), peseytyä, hankkia uusia vaatteita “saastuneiden” tilalle tai paeta muualle.
Ilmastohistoriaa koskevan kiinnostuksen lisääntyessä on havaittu, että ruttoepidemian suhteen merkityksellisiä olivat myös aiemmat katovuodet, jotka runtelivat ensin Pohjois- ja sitten Etelä-Eurooppaa vuoden 1320 molemmin puolin. Katovuosiin vaikuttivat poikkeuksellisen runsaat sateet, mutta tutkijoiden mukaan perimmäisenä syynä olivat edellisten vuosisatojen väestönkasvu sekä kaiken liikenevän maan käyttöönotto maatalouteen ja villantuotantoon. Nämä seikat aiheuttivat maaperän köyhtymistä ja eroosiota. Viljan hinta nousi. Väestö heikentyi nälän vuoksi. Kun vielä lämmitykseen ja rakentamiseen käytettävästä puusta oli pulaa, ihmiset asuivat ahtaasti ja hygienia oli puutteellista, joten taudit iskivät helposti. Tutkijat eivät kuitenkaan ole yksimielisiä siitä, oliko ongelmien synnyn kannalta keskeisin tekijä ilmasto-olot vai ihmisen toiminta.
Tunne ja kokemus
Makrohistoriallisen tason ohella on kiinnostavaa tietää, kuinka ihmiset kokivat massiivisen tuhon ja kuinka selviytyneet käsittelivät asiaa. Juuri Firenze ympäristöineen oli kirjallisesti vireää aluetta, ja sieltä löytyy runsaasti aikalaiskuvauksia. Giovanni Boccaccion Decamerone varakkaine huvilapakolaisineen on viime aikoina nostettu voimakkaasti esiin, mutta Toscanasta löytyy muitakin kirjallisia lähteitä ruttoepidemian ajalta. Esimerkiksi Boccaccion kirjeenvaihtotoveri Francesco Petrarca kirjoitti niin ikään rutosta, mutta ei ollenkaan ystävänsä kepeään sävyyn. Lähes musertuneena hän kuvaili hautajaissaattueita ja rakkaimmista tyhjenneitä koteja. Kunnon kristityn tapaan Petrarca koki koettelemuksesta syyllisyyttä, mutta hän uskalsi epätoivonsa keskellä myös kysyä, eikö Jumala enää välittänyt ihmisistä ollenkaan.
Jälkikäteen kirjoitettuihin kronikoihin täytyy suhtautua lajityypin mukaan lähdekriittisesti, mutta niistä saa kuitenkin käsityksen tapahtumista ja niihin suhtautumisesta. Sienalaiskronikan mukaan ”Ja minä, Agnolo di Tura, lisänimeltä Paksu, hautasin viisi lastani omin käsin”. Ehkäpä murheen murtamalla isällä ei ollut varaa käyttää haudankaivajaa, joiden palkkiot kohosivat humisten, kuten Marchionne di Coppo di Stefano Buonaiutin firenzeläiskronikka kertoo. Kronikan mukaan tilanteesta hyötyivät myös sairastupien apulaiset, jotka kehtasivat pyytää 1–3 floriinin päiväpalkan lisäksi sievoisia kulukorvauksia, sekä kakkujen, makeisten ja sokerin sekä siipikarjan lihan ja munien myyjät, koska näiden ruokien ajateltiin sopivan sairaille. Markkinat olivat loputtomat myös kynttilävahan ja ruumislautojen toimittajille. Sen sijaan kaikki verstaat ja tavernat suljettiin; vain apteekit ja kirkot pysyivät auki.
Palataan lopuksi vielä Petrarcaan. Oppineen kirjailijan epätoivo oli syvää, koska hän oli menettänyt ruton uhrina rakastettunsa, Lauran, huhtikuussa 1348. Hän sai tiedon Lauran kuolemasta kirjeen välityksellä. Soneteissaan Lauralle Petrarca tutkii rakkauttaan ennen rakastetun kuolemaa ja tämän kuoleman jälkeen. Musta surma toimi siis katalyyttina myös kirjallisuuden väkevimmille aiheille: rakkaudelle ja kuolemalle. Kuolemanjälkeistä tilannetta kuvaavista soneteista järjestyksessä toinen sonetti osoittaa, rakkaus ja sen muisto kannattelevat jäljelle jäänyttä.
Jos vielä veri suonissani soittaa,
jo siitä ihmetykseni on syvä:
en eläisi, hän ellei, kaunis, hyvä,
avuksi rientäisi, kun aamu koittaa.
(Suom. Elina Vaara)
Tulevaisuus näyttää, syntyykö jostakin nykyisestä aikalaiskertomuksesta tai taideteoksesta Decameronea tai Sonetteja Lauralle -runokokoelmaa vastaava klassikko, joka kertoo ajasta koronaviruksen keskellä ja puhuttele ihmisiä vielä 700 vuoden kuluttuakin. Tieto ja kokemus mustasta surmasta on rakentunut tänä aikana paloina ja vähitellen. Näin tulee tapahtumaan myös koronavirustutkimuksessa, vaikkakin eittämättä nopeammin. Kärsivällisyyttä kuitenkin tarvitaan.
Susanna Niiranen, yliopistotutkija, dos. JY (Lamemoli-projekti, SA ja JY 2017-2021). Kirjoittaja vieraili Firenzessä 16.2.-23.2.2020 missä hän osallistui konferenssiin ‘The rise of vernacular writing’ (XXIe Colloque international de paléographie latine) ja työskenteli Biblioteca Riccardianassa.
Ramus virens 